Oma koiraharrastushistoriani on läpi elämän kestänyt tarina. Olen syntynyt kirjaimellisesti koirien keskelle. Isovanhempani ovat olleet 60-luvulta lähtien aktiivisia koiraharrastajia, ja heillä on ollut kotona koiria aina. He harrastivat collieidensa ja saksanpaimenkoiriensa kanssa palveluskoiralajeja ja koiranäyttelyitä. Tätini on kilpaillut colliensa kanssa agilityssä. Joten luonnollista oli, että kun olin lapsi, vietin paljon aikaa isovanhempieni koirien kanssa.
 |
| Minä ja Ada-collie, molemmat ihan pentuja :) |
Opin jo lapsena käsittelemään koiria ja olemaan niiden seurassa. Colliet osaavat olla luonteeltaan välillä aika äkkipikaisia joten opin jo lapsena, ettei koiria saa häiritä kun ne lepäävät eikä niiden ruokakuppien lähelle ole asiaa. Pääsin isovanhempieni mukaan koiranäyttelyreissuihin mutta en lapsena ollut niinkään innostunut itse koiria siellä esittämään. Koiranäyttelyinnostus tulikin minulle vasta melko myöhään, vasta toisen sileäkarvaisen kettuterrierini Veeran myötä.
 |
| Minä 3v, ja edellisen kuvan Ada-nartun pentu Juppi pentuna |
Myös meidän perheessä on ollut lähes tulkoon aina koiria, meillä on ollut cavalier kingcharlesin spanieli, saksanpaimenkoira ja tanskandoggi. Kaikki nämä koirat on hankittu perheen yhteisiksi koiriksi joten en ole kokenut niitä omikseni, vaikka niiden kanssa olenkin aikaa viettänyt ja niitä lenkittänyt ja ruokkinut.
 |
| Vasemmalla pikkusiskoni, minä ja cavalier-uros Lennu |
Muutettuani silloisen poikaystäväni kanssa yhteen ja ensimmäistä kertaa pois kotoa, vuosi oli 2009, aloin melkein heti unelmoimaan omasta ensimmäisestä koirasta. Katselin koirat.comista erilaisia rotuja enkä oikein osannut yhtään ajatella, minkä rotuisen haluaisin. Isovanhempani kannustivat minua hankkimaan collien tai jonkun muun palveluskoirarodun, mutta halusin pienen koiran jolla olisi hieman enemmän sisua ja tarmoa kuin collieissa. Mielestäni ne olivat minun elämääni liian herkkäsieluisia.
Aloitettuani koulun syksyllä 2009 tutustuin uusiin luokkakavereihini, ja eräs luokkakavereistani jäi mieleen hänen FB-sivujensa takia. Nimittäin aloin katsella kuvia hänen koiristaan, jotka olivat yllätysyllätys sileäkarvaisia kettuterrierejä. Aloin etsimään tietoa rodusta rotuyhdistyksen ja muiden nettisivujen avulla. Kerroin luokkakaverilleni innostuksesta hankkia oma koira ja ihastuksestani tähän rotuun, eikä mennyt aikaakaan kun sain viestin häneltä että hänellä olisi tarjota minulle koira. Tämä koira oli Mette. Mette oli ensimmäinen livenä näkemäni sileäkarvainen kettuterrieri, joten en ehtinyt hirveästi tutustumaan rodun yksilöihin ennenkuin Mette jo muutti meille.
.JPG) |
| Mette 9 viikkoa :) |
Mette muutti meille sijoitukseen tammikuussa 2010, eikä minulla rehellisesti sanottuna ollut vielä hajuakaan millainen rotu sileäkarvainen kettuterrieri on. Metteen tutustuminen alkoi heti ja sainkin pian huomata millainen rotu sileäkarvainen kettuterrieri on. Mette oli luonteeltaan kyllä todella kiltti ja helppo versio, myöhemmin olen saanut huomata että tässä rodussa on myös muutama huonokin puoli, joita en Meten kanssa koskaan kohdannut. Meten tarinan olettekin voineet lukea aiemmasta erikoispostauksesta.
 |
| Mette 6kk |
Viimeistään Veeran ja Laran myötä olen oppinut tuntemaan paremmin tätä rotua, ja opin melkein joka päivä jotain uutta edelleen sileäkarvaisista kettuterriereistä. Vaikka hankinkin ensimmäisen sileäkarvaisen kettuterrierini "sika säkissä"-tyylillä on se osoittautunut täysin omaksi rodukseni enkä ole katunut päivääkään yhdenkään koirani hankkimista. Joskus, kun Lara haukkui yksinäisyyttään ja tuhosi kotiani töissä ollessani mietin, onko tämä todella sen arvoista, mutta kun siitäkin on kuoriutunut todella helppo ja mukava aikuinen koira, olen jälkeenpäin todennut että kaikki se hampaiden kiristäminen on ollut sen arvoista.
 |
| Lara 8 viikkoa <3 |
Sileäkarvainen kettuterrieri on lähes täydellinen rotu minulle. Ensinnäkin, se on sopivan kokoinen minun makuuni eli ei ihan mini mutta sellainen sylissä kannettavaa mallia. Mahtuu häkit ja vermeet autoon eikä tarvitse omistaa mitään tilaihmettä saadakseen boksit mahtumaan autoon (itse ajelen pienellä Opel Astralla). Toisekseen nämä ovat todella helppoja turkiltaan, turkille en tee mitään paitsi pesen jos on todella likainen (eli harvoin) ja kun on pahin karvanlähtö saatan harjata sitä kumisualla. Tämä rotu on lisäksi luonteeltaan aivan täydellinen minulle - aktiivinen, aina valmis lähtemään minne tahansa kanssani mutta toisaalta nämä osaavat rauhoittua kotiin ja nauttia yhdessäolosta ja nukkumisesta (peiton alla sängyssä tietysti ;)). Tämä on todella oppivainen ja monipuolinen rotu, jonka kanssa voi harrastaa monenmoista ja niin ollaan koirien kanssa tehtykin.
 |
| Ensimmäinen virallinen näyttely, jossa esitän itse sileäkarvaista kettuterrieriä |
Rodun kasvattaminen on tullut minulle luonnollisena asiana, sillä rotu tuntuu omalta ja tietotaitoa on kertynyt vuosien varrelta mukavasti. Tietenkin aina opin uutta ja saan vanhemmilta rodun kasvattajilta tärkeää infomaatiota rodusta ja pyrin heiltä kysymään neuvoa kun alan omia pentueitani suunnittelemaan.
 |
| Ensimmäinen oma pentueeni, s. 19.9.2012 <3 |
Toivottavasti tämä postaus vastasi lukijoiden kysymykseen ja lisäkysymyksiä saa tietysti esittää, vastaan mielelläni kaikkiin kysymyksiin jos sellaisia tulee mieleen! :)
Tätä on niin mukava lukea. Meillä on tällähetkellä foxin kanssa juuri se vaihe päällä, että onko tämä kaikki sen arvoista ja pärjäänkö näin kovapäisen koiran kanssa, mutta onnistumisen hetket ja positiivinen asenne että kyllä mä tosta vielä koiran saan koulittua, auttavat eteenpäin. Ihana että muillakin on ainakin ollut samoja tuntemuksia! :D
VastaaPoistaKiva kuulla että teksti miellytti! Tosiaan, kyllä varmasti siinä kohtaa kun koira on pahimmassa murkkuiässä ja tekee kaikki pahansa, miettii että onko se sen arvoista. Mutta kun jaksaa itse vaan olla vahva ja käydä läpi nämä elämänvaiheet kiitos seisoo edessä kun jaksaa vaan ponnistella sinne asti :)
Poista