Kasvattaja


Hei!

Nimeni on Emmi Mäkitalo, olen 28 vuotias paimiolainen, alunperin lähtöisin Loimaalta. Työskentelen hallintopäällikkönä perheyrityksessämme ja koulutukseltani olen tradenomi (amk). Perheeseeni kuuluvat aviomieheni Mikko sekä koirat. Harrastan tällä hetkellä koirieni kanssa aktiivisesti agilityä, verijälkeä toisinaan. Koiranäyttelyissä kierrämme nykyään harvakseltaan, mutta aiemmin olen kiertänyt niitä myös aktiivisesti koirieni kanssa. Koirien lisäksi omistan puoliveriruuna Fanin (tästä pääset Fanin omaan blogiin) jonka kanssa treenaamme kouluratsastusta tavoitteellisesti. Vapaa-aikani meneekin täysin eläinten sekä perheen kanssa.

Oma koiraharrastushistoria ulottuu aivan vaippaikään saakka, sillä olen kirjaimellisesti kasvanut koirien keskellä vauvasta asti. Isovanhempani ovat harrastaneet palveluskoiria aktiivisesti silloin kun minä olin lapsi, ja pääsinkin heidän kanssaan tutustumaan mm. ensimmäistä kertaa koiranäyttelyihin. He ovat toimineet minun innoittajina tässä koiraharrastuksessa ja heiltä olen saanut paljon apua ja kannustusta vuosien varrella. Toinen innoittaja ja korvaamaton apu on ollut äitini, joka on tukenut ja kannustanut koiraharrastustani enemmän kuin olisin uskaltanut pyytääkään. Hän on kiertänyt kanssani kymmeniä näyttelyitä ja on ollut valtava apu näyttelypaikalla. Lisäksi hän hoitaa koirani kun olen reissussa, tukee ja kannustaa minua sekä on auttanut minua monissa projekteissa joista tärkeimpänä ehkä Frank jonka Suomeen tulo ei olisi ollut mahdollista ilman äitini panosta. Olen hänelle hyvin kiitollinen ja toivon, että hänkin on saanut minun koiraharrastuksestani jotain (muutakin kuin kasan kettuterriereitä kotiinsa hoitokoirista puhumattakaan :)).

Tässä olen vauvana samana vuonna syntyneen collienarttupentu Adan kanssa

Ettei tämä esittely menisi pelkästään tärkeiden ihmisten kehumiseksi, kerron hieman miten päädyin kettuterriereihin. Päätös hankkia ensimmäinen oma koira syntyi vuonna 2009, kun asetuin ensimmäistä kertaa omilleni ja muutin pois kotoa. Silloin aloitin myös ammattikorkeakoulun jossa tutustuin henkilöön, jolla oli sileäkarvaisia kettuterrierejä. Kerroin halustani hankkia oma koira ja kiinnostuin rodusta, ja myöhemmin samana vuonna hän tarjosi minulle sijoitukseen Metteä, pientä kahdeksanviikkoista kettuterrieripentua joka oli tuotu Norjasta. Silloin en oikeastaan vielä tiennyt millainen on sileäkarvainen kettuterrieri mutta rakastuin Metteen ensisilmäyksellä ja myöhemmin tähän rotuun, enkä ole päivääkään katunut että tämän rodun omakseni otin.

Meten kanssa yhteinen elo ei jatkunut pitkään, kun Mette jäi kesäkuussa 2010 auton alle ja kuoli vanhempieni kotipihassa Kojonkulmalla. Muistan vieläkin sen tunteen kun tajusin, että paras ystäväni on kuollut. Kuka nyt tulee illalla lämmittämään varpaita peiton alle kun menen nukkumaan? Kenen kanssa lähden lenkille? Ketä minua nyt odottaa töistä kotiin iltapäivällä? Olo oli tyhjä ja yksinäinen. Ei mennyt aikaakaan, kun ostin Veeran. Veera on varsinaisesti ensimmäinen oma koirani, vaikka Metteä pidinkin kuin omaani. Veera on luonteeltaan Meten vastakohta, todellinen sisupussi, luonnetta piisasi vaikka muille jakaa ja hänen kanssaan jouduin käymään huomattavasti kivisemmän tien kohti aikuisuutta kuin Meten kanssa.

Muutettuani rivitaloasuntoon päätin ottaa Veeralle kaverin ja silloin ostin Laran. Lara oli ihastuttava pentu, kiltti ja sosiaalinen, todella reipas ja avoin kaikille. Veera ja Lara tulivat upeasti toimeen ja meillä oli kiva pieni perhe silloin. Laran myötä innostuin enemmän koiranäyttelyistä, kun käsissäni oli ensimmäistä kertaa koira jonka kanssa pärjäsi kehissä. Veerallahan on huono häntä ja luusto, mitkä jättivät sen sijoituksilta lähes aina. Lara olikin toista luokkaa - heti junnuikäisenä se kokosi sertinsä kokoon ollen mm. rotunsa paras 11 kuukauden iässä. Valionarvonsa se viimeisteli melkein heti täytettyään kaksi vuotta ja oli ensimmäinen oma valiokoirani.

Tuore Suomen muotovalio ja ylpeä omistaja :)

Ajatus kasvatustyön aloittamisesta muotoitui päässäni pikku hiljaa, ja samanhenkiset ihmiset ympärillä kannustivat. Kävin kasvattajan peruskurssin äitini kanssa ja anoin omaa kennelnimeä. Kennelnimeni keksin yhdessä mammani ja äitini kanssa. Halusin, että Mette on jotenkin osa sitä. Haluan että jokaisen kasvattini nimessä on muisto Metestä, sillä ilman Metteä en olisi luultavasti koskaan tutustunut tähän rotuun tai päätynyt tähän missä nyt olen.

Ensimmäinen pentue syntyi syksyllä 2012 ja toinen 2013. Pentujen syntymä ja niiden kasvun ja kehittymisen seuraaminen on häkellyttänyt minua joka ikinen kerta. Olen kiitollinen että olen saanut ympärilleni ihmisiä joiden avulla haaveet omasta kasvatustyöstä on toteutettu. Toivottavasti kymmenen vuoden päästä voin jo sanoa tehneeni pienen kasvatustyön rodun edistämiseksi. Nöyränä kiitän ja kumarran kaikkia vuosien varrella apuna olleita tukijoukkoja. Kiitos!

Mikäli sinulla jäi kysyttävää tai haluat muuten vain keskustella aiheesta lisää, saat minuun yhteyden sähköpostitse (kennelemmetfox@gmail.com) tai puhelimitse (kts.nettisivujen yhteystiedot) tai kommentoimalla tätä kirjoitusta! :)

Kiitos kuvasta Saara :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti