Tutustuin Metteen täysin sattumalta. Olin aiemmin syksyllä jutellut luokkakaverini kanssa hänen koiristaan ja ihastuinkin sileäkarvaisen kettuterrierin ulkonäköön hänen FB-kuviensa perusteella. Kerroin hänelle kiinnostuksestani hankkia oma koira jossain vaiheessa, eikä mennyt aikaakaan kun häneltä tuli viestiä että nyt olisi yksi pieni narttupentu kotia vaille. Lähdin silloisen mieheni kanssa katsomaan Metteä ja niin siinä kävi, että muutaman päivän pohdinnan jälkeen Mette muutti luoksemme Loimaalle.
Kun Mette saapui kotiimme, en ollut ihan varma mitä oli luvassa. Kettuterrieri oli tuolloin vielä kovin tuntematon rotu minulle - paljon lukenut, mutta en ollut nähnyt ennen Metteä yhtään sileäkarvaista kettuterrieriä livenä. Jotenkin kuitenkin vaan arki alkoi nopeasti rullata ja meidän yhteiselo lähti tosi hienosti käyntiin. Mette tottui nopeasti kerrostaloelämään, ja hurmasi kaikki naapurit. Mette taisi hurmata nekin naapurit, jotka koirista eivät niinkään välittäneet. Metteä sanottiin "lokinpoikaseksi" sen hauskan värityksen vuoksi ja oli oikeastaan aika hellyyttävää, että Mette sai niin paljon huomiota naapurustostamme.
.JPG)
Mette oli kaikin puolin muutenkin erinomainen sileäkarvaisen kettuterrierin sanansaattaja - se oli todella ihmisrakas, kiltti, reipas muttei mikään hypersuperpomppija, kuuliainen ja todella oppivainen. Mette tuli toimeen kaikkien eläinten ja ihmisten kanssa. Oli eläin sitten koira, kissa tai hevonen, Mette otti kaikki uudet ystävät uteliaana vastaan.
Kevään koittaessa oma parisuhteeni rakoili siinä määrin että tiemme erkanivat silloisen mieheni kanssa ja muutin takaisin "kotikulmille" maaseudun rauhaan. Tämä tietysti teki heti näkyviä muutoksia arkeemme. Vanhempani ovat yrittäjiä eikä heillä ole niin säännöllisiä työaikoja kuin minulla. Meten ei tarvinnutkaan enää viettää päiviä yksinään kotona kun olin töissä tai koulussa, vaan äiti ja isä piti siitä huolta minun poissaollessani. Mette ja minä sopeuduttiin nopeasti takaisin Kojonkulmalle, oli ihanaa saada elää taas maaseudun rauhassa ja jättää kaupunkilaiselämä hetkeksi taakse.
.JPG)
Kevät kun koitti, olin jotenkin todella onnellinen. Mette ja minä vietettiin paljon aikaa keskenämme, touhuttiin sitä sun tätä ja nautittiin elämästä. Kierrettiin muutamissa mätsäreissä ja ehti Mette osallistua yhteen pentunäyttelyynkin omistajiensa kanssa ollen VSP-pentu. Muuten Meten kanssa harrasteltiin lähinnä kotioloissa puuhastelua.
Eräs todella hassu, ehkäpä jopa hieman pelottava muisto on päivältä 17.5.2010. Se oli Veeran syntymäpäivä. Muistan istuneeni Meten kanssa huoneeni lattialla, Mette makasi vieressäni ja minä katsoin Veeran kasvattajan sivuilta kuvia Veerasta. Veeranhan isä on Meten "veli", niillä on sama isä ja niiden emät ovat pentuesisaruksia. Muistan sanoneeni Metelle että tuolla se Mette 2 kasvaa, toivottavasti siitä kasvaa yhtä ihana koira kun Metestä.
.JPG)
Silloin en vielä tiennyt, että muutaman kuukauden päästä siitä Metteä ei enää olisi ja "Mette 2" asuisi meillä...
4.6.2010 on päivä jota en milloinkaan unohda. Aamulla pissatin ennen töihin lähtöäni Meten ulkona. Olin edellisenä päivänä päättänyt, että Mette jäisi kotiin vanhempieni kanssa. Otin Metteä välillä töihin mukaan, mutta tänä aamuna päätin jättää Meten kotiin. Vielä viimeiseksi antaessani "jäähyväissuukkoa" (kuten joka ikinen aamu) epäröin jättää Meten kotiin. Tiedä sitten, oliko joku sisäinen vaisto mikä minua yritti varoittaa vai huonoa sattumaa vain.
Kun näin äitini kyyneleiden täytteiset kasvot työhuoneeni ovella tajusin että kaikki ei ole hyvin. Sanat "Mette on kuollut" iskivät jonnekin syvälle niin, että menin ihan shokkiin. Itse asiassa menin shokkiin jo sekunttia ennen niitä sanoja, koska aavistin että jotain pahaa on tapahtunut. Romahdin täysin työpaikalleni. En muista koska olisin viimeksi itkenyt yhtä paljon.
Kaikki oli tapahtunut todella nopeasti. Mette oli ollut vapaana kotipihallamme ulkona kuten yleensäkin kun joku ihminen sen kanssa siellä oli. Pieni hiekkatie päättyy pihaamme ja jatkuu siitä "peltotienä" jota käytetään vain pelloilta toiseen siirtymiseen lähinnä omassa perhepiirissä. Sähkölaitoksen miehet olivat kuitenkin päättäneet oikaista pihamme poikki lähtiessään työmaalta. Pihamme kohdalla miehet olivat nähneet vapaana olleet koirat, mutta en tiedä mistä syystä he eivät olleet hidastaneet tarpeeksi/pysäyttäneet autoja. Sekunneissa kaikki oli ohi, Mette makasi elottomana tiellä. Se näytti kuulemma aivan siltä kuin se olisi nukkunut sikeää unta. Tästä unesta se vaan ei tulisi koskaan enää heräämään...
Metelle järjestettiin hautajaiset vielä samana iltana, se haudattiin pihallemme pienen metsän reunalle. Äiti kaivoi Metelle kauniin laatikon ja isä asetteli sen sinne kauniisti "nukkumaan". Olen ollut todella surullinen siitä, etten ollut paikalla kun paras ystäväni haudattiin maan alle. Muutaman viikon päästä pidin Metelle omat hautajaiseni, kun sain sen hautakiven tätini mieheltä jolla on hautakiviyritys itsellään. Se oli eka kerta kun kävin Meten haudalla. Kun menin sinne, tuntui kun joku pidättelisi minua siellä enkä meinannut millään jättää ystävääni sinne yksin, kylmään ja pimeään.
Ei mennyt aikaakaan, kun "Mette 2" eli Veera muutti kotiimme. Veera tuntui alusta asti kuin kohtalolta, jotenkin kaikki alkuvuoden tapahtumat johdattelivat minut Veeran luokse. Aluksi elo oli hieman vaikeaa, koska olin niin surullinen Meten kuoleman jälkeen. Mutta kiitos Veeran pääsin taas jaloilleni ja pysyin hyvin kiinni arjessa.
Surulla on tapansa muuttaa muotoaan ja niin se teki minunkin kohdallani. Eka se oli epätoivoa, paniikkia. Sitten se muuttui suunnattomaksi raivoksi ja vihaksi. Pian siinä oli mukana ripaus katkeruutta. Ja kaikkien näiden vaiheiden jälkeen jäljelle jäi vain suunnaton ikävä... Mikä tuskin hellittää koskaan. Mette on edelleen, melkein kahden ja puolen vuoden jälkeen, mielessäni lähes päivittäin.
Olen ikuisesti kiitollinen Metelle kaikesta. Ilman Metteä en olisi tutustunut tähän ihanaan rotuun. Meten kanssa opin niin paljon asioita että sitä ei osaa edes sanoin kuvailla. Meten ansiosta sain Veeran, jonka kanssa olen kokenut paljon suuria iloja, ehkä joitain pieniä pettymyksiäkin.
Mette oli ja on ehdottomasti elämäni koira, jolla on ikuisesti paikka sydämessäni. Kiitos kaikesta Mette.
<3
VastaaPoista